Veteraanien alueellinen kirkkopyhä 3.10.2010

Arvoisat lotat ja sotiemme veteraanit, kunniakansalaisemme! Hyvä kirkkopäiväväki!

Olemme viettämässä alueellista veteraanien kirkkopäivää ja vanhusten kirkkopäivää. Otamme kiitollisina vastaan tämän nimikkopyhämme. Tosin kyllä kirkon penkistä käsin laskien tämä taitaa olla ainakin 42. vanhusten kirkkopyhämme tänä vuonna. On hykerryttävää nähdä myös viikolla tämän talon ovipieleen kauniisti parkkeeratut rollaattoririvit. Vielä täältä tullaan elämä! On varmasti aivan paikallaan, että tämä iltaruskon kansa kutsutaan näin erikseenkin omaan kirkkopyhäänsä. Tarvitsemme ravitsevaa sanaa hyvän Jumalan anteeksiantavasta armosta siinä kuin nuoremmatkin – ja ehkä vielä enemmänkin.

Kuten tiedämme, hämähäkki kutoo kauniit verkkonsa ravintoa saalistaakseen. Muuan hämähäkki päätti kutoa täydellisen verkon. Saatuaan sen valmiiksi se katseli ja ihaili taideteostaan. Se huomasi jonkin yksityiskohdan häiritsevän hyvää kokonaisuutta. Niinpä se puraisi sen poikki. Koko verkko sortui hetkessä kasaan. Innoissaan se ei huomannut puraisseensa poikki ylöspäin johtavan säikeen. Säikeen, jonka varassa koko rakennelma oli.

Juuri tällaisten seitinohuiden, näkymättömien tai lähes näkymättömien säikeiden varassa meidän elämämme on. Emme aina tule ajatelleeksi, kuinka herkästi se voi katketa. Sekunnissa tai sekunneissa kaikki voi olla toisin. Aivan pyytämättä ja aavistamatta. Kävin sillä rajalla itsekin runsaat kaksi kuukautta sitten: en kyennyt sanomaan sanaakaan, en vaikka olisin kuinka yrittänyt. Koin väkevästi, että kaikkea kannatteleva säie ylöspäin kesti, se jonka Jumala, elämän Herra oli kutonut ja jota hän piteli kädessään. Huomasin jälleen, kuinka hauras elämä on, niin täysin Jumalan ja hänen käsittämättömän laupeutensa varassa. Olemme hyvän Jumalan kämmenellä, aina ja kaikkialla. Ehkä se on helpompi ymmärtää – ja tunnustaakin tämän joukon parissa.

Tällaiset kokemukset ja tuntemukset ovat varmasti tuttuja teille arvon veteraanit. Moni teistä voisi varmasti kertoa saman kuin kuukauden päästä 99 v. täyttävä setäni, joka sodan tiimellyksessä istahti hetkeksi kannon päähän ja kuin näkymättömän käden ohjaamana jostakin syystä siirtyi istumaan toiseen paikkaan suuren männyn juurelle. Samassa kranaatti iskeytyi kantoon, jolla hän oli juuri ollut. Vahva mänty suojasi hänet sirpaleiltakin. Hänen isänsä ja isoisäni ei siten menettänyt sodassa kolmatta poikaansa; kaksi heistä oli jo kaatunut, setäni ja isäni. Setäni ei ole koskaan hävennyt sanoa, että Jumala varjeli. Ette tekään ole hävenneet. Varjelusta on sekin, mitä tavallisesti tuuriksi sanotaan.

Mooses, Israelin kansan johtaja, joka Herran käskystä ja avulla johti taistellen kansansa Egyptin orjuudesta vapauteen muistutti kaikkien kovien kokemusten jälkeen kansaansa: ”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut. Varokaa unohtamasta Herraa, Jumalaanne. Noudattakaa aina hänen käskyjään, lakejaan ja säädöksiään... varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Heraa... (5 Moos. 8). Älkää unohtako, kiittäkää! Siinä
tärkeä muistutus. Kansa oli unohtanut kärsimyksensä 40 vuodessa. Uusi sukupolvi ei menneitä muistellut. Se halusi elää vain tässä ja nyt. Sanotaan, että unohtaminen on inhimillistä. Mutta vielä inhimillisempää on muistaminen. Ihmisinä meillä on kyky muistaa. Muistammehan, mitä tapahtui vedenpaisumuksen jälkeen Nooan arkin pysähdyttyä Araratin vuorelle: eläimet menivät menojaan. Mutta mitä teki ihminen Nooa: rakensi ensi heti alttarin ja uhrasi kiitosuhrin Herralle, pelastajalleen.

Emme kai me ole unohtaneet omia kärsimyksiämme ja kohtalon hetkiämme 65 vuodessa? Teiltä arvon lotat ja veteraanit on turha kysyä, muistatteko. Totta kai muistatte nuo ajat ja kaiken sen ”siellä jossakin”. Ette unohda ikinä niitä. Ne ovat syöpyneet mieliinne. Muistonne eivät sammu. Myöskään me nuoremmat, jotka emme sotiemme aikana osanneet kuin itkeä ja ihmetellä, emme saa unohtaa noita aikoja ja sankaritekojanne. Olemme sen velkaa historiallemme, isänmaallemme, teille veteraaneille ja itsellemme. Te olette läsnä olevaa historiaamme. Urotekonne ovat totta. Voitte olla niistä ylpeitä, muistella niitä, kertoa niistä. Voimme yhtyä marsalkka Mannerheimiin: ”Olen taistellut monilla sotakentillä, mutta en ole missään nähnyt suomalaisen sotilaan vertaista”. Sen sanoi mies, joka tunsi miehensä. Te uskoitte olemassaolomme oikeutukseen, ettekä uskoneet vihollispropagandaa, joka kehotti sotilaita heittämään aseet pois, koska sota mahtavaa

Puna-armeijaa vastaan oli toivoton ja hyödytön. Muu maailma jätti meidät yksin ja vain arvuutteli, miten kauan kestäisimme. Mutta te ette hävinneetkään sotaa, vaan piditte sitkeästi paikkanne ja saavutitte loistavan torjuntavoiton. Isänmaa oli sodan jälkeenkin vapaa. Kaikesta huolimatta. Taipale kesti, Kollaa kesti, koko isänmaa kesti – teidän ansiostanne arvon veteraanit. Tiesitte, että jokaisen lenkin oli pidettävä. Sota on aina sekä yhden miehen että koko joukon asia. Teitte mahdottomasta mahdollisen. Te tiesitte tarkkaan, miksi taistelitte: taistelitte olemassaolostamme. Jos karttoihin piirretyt kohtalokkaat punaiset nuolet, olisivat pitäneet paikkansa, meille ei olisi jäänyt mitään, ei edes meitä suomalaisia. Junat ja kylmä Siperia odottivat jo. Henki oli sama kuin aikanaan jääkäreillä, joiden muistomerkissä Lapuan kirkkopihassa on teksti: Kun painui päät maan kansan muun, me jääkärit uskoimme yhä”. Niin uskoitte tekin. Tai henki oli sama kuin pohjalaisäidillä, joka sotilasavustusta talvisodan aikana kuuli miehensä kaatuneen. Hetken hiljaisuuden jälkeen tuo 8 lapsen äiti sanoi: ” 20 vuoden kuluttua minulla on neljä uutta miestä puolustamaan isänmaata. Tällä kertaa oli antaa vain mieheni.” Tällaisia äitejä Suomessa oli ja on.

Te taistelitte kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Se ei ole hokema, vaan ihan totta. Vapaus on meille tärkeä kansallinen arvo. Se on vain siitä herkkä arvo, että sen todellinen merkitys huomataan vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Se on myös vaatinut ja vaatii uhrauksia. Sodissamme kaatuneita oli 27 000 ja vammautuneita 45 000. Muutkin rauhanehdot olivat kovat. Kotinsa joutui jättämään 400 000 suomalaista

Te veteraanit ette jättäneet sodassa veljeänne. Siksi on jatkuvasti kysyttävä, miksi teidät aina vain jätetään, kun tilastojen mukaan kansakuntamme voi todella hyvin. Miksi pitää jatkuvasti kuulla veteraanien kuntoutusrahojen loppuneen kesken. On häpeä, kun asioita ei osata panna millään tärkeysjärjestykseen. Puhua kyllä osataan ja luvata, mutta teot puuttuvat. Vanha neuvo, älä katso poliitikon suuta, vaan hänen käsiään on edelleen hyvä neuvo. On kansallinen häpeä tehdä teistä kunniakansalaisista kunniakerjäläisiä. Aikaa parannukseen ei ole enää paljon – mutta sitä on vielä.

Vaaran vuosian uskottiin ja luotettiin väkevästi siihen, että Herra auttoi, Herra varjeli. Tunnettiin lujasti ja rehellisesti, että Jumalan kämmenellä. Kantaessaan yhteistä hätäämme Taivaallisen Isän eteen isämme ja äitimme löysivät lujimman pohjan polvillaan, nöyrästä rukouksesta ja lujasta luottamuksesta Herraan. Jumala oli kanssamme. Hän auttoi, hän pelasti. Kun Jumala tarttuu tapahtumien kulkuun, alkaa tapahtua ihmeitä.

Nyt kovan ja kivuliaan juurihoidon jälkeen Kansakunta seisoo lujasti juurillaan. Vapaan isänmaa vapaille kansalaisille voi julistaa sen omassa kirkossa sen omalla kielellä täysin rinnoin: ”Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Me kaikki, vanhat ja nuoret saamme jakaa sotilaspapin lohduttavan ja vapauttavan sanan tuskaiselle kuolevalle sotilaalle, joka hädissään kyseli, miten minä pääsen armollisen Vapahtajan käsivarsille: ”Sinä ole jo niillä”, pappi vastasi. Samoilla käsivarsilla mekin olemme. Kristus itse on meidät niille nostanut. Hänen puoleltaan mikään ei ole vaillinaista ja puolitekoista. Jumalan työ puolestamme riittää. Meillä ei ole siihen mitään lisättävää. Uskon heikkoudessa kipuilevakin saa sen uskoa.

Kirkkopyhä 3.10.2010