Sarsuinmäelle rakennettu 30.Lt.Ptri valmistui todellakin syystalvella 1940 korkealle Sarsuin-mäelle (159 m) monista vastuksista huolimatta. Auvilan tie oli huonokuntoinen, enne sotaa ”hätäaputyönä” tehty. Niinpä se oli syksyllä jo kuin perunapelto, kuorma-autot, jotka ajoivat soraa ja sementtiä, rautaa jne. juuttuivat vähäväliä liejuun. Ihme, että n. 7 m pitkät tykkien putket (paino n. 7 to), kehdot (paino n. 6 to), pulteilla teräsbetonijalustalle asennettu kuulalaakeroitu tykin osa, jonka päällä putki jarrulaitteineen (paino 4,5 to) ja hallintalaitteineen lepää ja toimii.

 Välit linnoitustyöväen ja patterin miesten kuin myös kyläläisten kesken olivat hyvät. Niinpä pidimme pari, kolme yhteistä yleisöjuhlaa, järjestin syystalvella valmistuneiden, elementeistä koottujen Ahlströmin asuin- ja varastoparakkien valmistuttua tanssit.

Helmikuussa 1940 oli vipinää, kun koulutimme noista kunnista kootuista reserviläisistä erittäin hyvin toimivan 2-tykkisen Canet-patterin muodostaman taisteluyksikön. Kuten sanottu tykkien virallinen tyyppimerkintä on 152/45 C (=Canet). Tykki oli maailmankuulu ranskalainen rannikkopikakanuuna, jolla hyvinkoulutettu miehistö pystyi ampumaan jopa 12 laukausta minuutissa. Kaliiperimerkinnän 152 x 45 mm antaa putken pituudeksi n. 7 m.

Kertausharjoitusten päätteeksi suoritettu ammunta onnistui todella loistavasti. Kummallakin tykillä ammuttiin 6 laukausta. Johdin patterin tulenjohtokeskuksessa (kasematissa) patterin tulitoimintaa, tulenjohtajana Saimaan niemessä luutn. Veijalainen. Kun tuli oli avattu ja odotin korjausta, Veijalainen oli äimistynyt, ”Ei korjausta, molemmat laukaukset täysosumia”. Niinpä ammunta jatkui komennossani: ”Huomio! Viisi ryhmää (=laukaus) pikatulta ampukaa”! Korkea-arvoisin herra toistakymmentä esiupseeria käsittävässä ”seurantaryhmässä” oli AK:n tykistökomentaja eversti Häkli. Ei hän voinut muuta kuin loppukatselmuksessa kiittää patteria hyvästä suorituksesta.

Kun sitten juhannuksen jälkeisenä aurinkoisena päivänä läksimme tykkeinemme ja kaikkine varustuksinemme rajalle, oli koko Auvilan kylä tullut meitä saattamaan koulun edustalle. Matkamme suuntautui Puumalansalmen kautta (siinä oli tällöin pioneerien rakentama mahtava ponttoonisilta). Tuliasemat rakennettiin Kekäleenniemeen, jossa jouduimme osan hyökkäysvaihetta toimimaan 18. divisioonassa, komentajana kenr. maj. Aaro Pajari (Mannerheim-ristin ritari). Näistä asemista jouduimme todella paljon ampumaan, koska vihollisen asemat olivat betoniset ja vahvat. Mm. Pajari ja Pirunvuori-nimiset tukikohdat. Tulemme ylti pitkälle Ilmeen taakse ja Parikkalaan. 152/45 C käytti tilanteesta ja maalista riippuen miina-, sirpale- ja panssarikranaatteja, joiden paino vaihteli yleensä 40 – 45 kiloon. Meidän toimintamme sujui kuin rasvattu, sillä jokainen mies hallitsi tehtävänsä. Hyökkäysvaiheen aikaisena päällikkönämme oli kapteeni Emil Ovaska, joka sittemmin jatkosodan lopulla haudattiin Sortavalan sankarihautaan. Siunaustilaisuus radioitiin Kannaksen radiossa. Muistan kuinka pappi totesi: siunaamme nyt Suomen parhaan kapteenin. Hän ei todellakaan ollut simputtaja, vaan todellinen isä meille nuorille, joka osasi vaikean taidon ihmissuhteiden hoidosta. Niinpä pojat jumaloivat häntä. 18. Divisioona hyökkäyksen lähtiessä nihkeästi käyntiin kovan vastuksen takia, mainittakoon kuriositeettina, että päällikköni Ovaska hankki minulle saksalaisilta 200 kpl sisupillereitä (pervitiiniä), kun en muuten olisi jaksanut toimia patteritasolla nukkumatta viikon verran. Ei ollut miestä vaihtaa tilalle!

 Seuraavat asemamme olivat Kaukolan kirkolla. Paine oli kova, kun jouduimme ampumaan ylen paljon ja tukemaan divisioonan hyökkäyksiä Räisälän ja Käkisalmen valtaamiseksi. Mainittakoon, että eräänä maalinamme oli Räisälän kirkon viereen asettunut vihollispatteri. Silloin ammuimme myös Räisälän kirkon kuparikaton rikki.

Sittenhän Räisälä vallattiin, venäläinen divisioonankomentaja ampui itsensä suomalaisten ympäröidessä joka puolelta. Käkisalmi vallattiin etelästä käsin. Venäläiset polttivat kaupungin maan tasalle. 95-prosenttinen tuhoaminen, poltetuin kaupunki luovutetulla alueella. Olimme ”väliasemassa” Laatokan rannalla Vahtiniemessä (5 km Käkisalmesta luoteeseen). Sen jälkeen veimme tykit Ylläpäähän Taipaleenjoen pohjoispuolelle, Laatokan rannalla oleville, ennen sotia rakennetuille alustoille. Ylläpäässä oli myös betoninen tulenjohtotorni, josta jouduin haarakaukoputkella johtamaan tulta. Konevitsan saarella (luostarisaari) oli vielä n. 2000 vihollista (rykmentti). Jouduimme ampumaan saarelle ja myös vihollisen sotalaivoja, kuten hävittäjiä, tykkiveneitä. Nämähän vastasivat tuleen. Vihollinen ponnisteli saadakseen sotilaansa pois saarelta, joka oli edessämme kuin ”tarjottimella”: n. 7-8 km päässä. Näissä ammunnoissa totesimme yllättäen, että putkiemme kierteet (”rihlat”), jotka antavat kranaatille sen välttämättömän kiertoliikkeen, olivat jo niin kuluneet, että kranaatit eivät aina ”käyttäytyneet” niin kuin odotimme. Venäläinen sai poikansa (ja tyttärensä) pois Konevitsasta. Siirryttiin asemasotavaiheeseen jatkosodassa. ”Canetit” olivat täysinpalvelleet jo maamaaliammunnoissa. Tykit jäivät sinne.

 Kapteeni Emil Ovaskasta mainittakoon vielä seuraavaa: hän oli kirjailija, reportteri, valokuvaaja sotilaan ammatin ohella. Mm. hänen ja Valde Näsin aikaansaannosta on kuva- ja kertomateos ”Laatokan mainingit”, jossa on myös kuvia patteristamme ja sen taistelutieltä. Ovaska oli syntynyt Laatokalla moottoriveneessä 8-lapsisen kalastajaperheen vanhimpana, lukenut keskikoulun intissä, jäänyt ”kapiaiseksi”, suorittanut ylioppilastutkinnon yksityisesti, mennyt kadettikouluun, josta valmistui primuksena kaaderiupseeriksi.

Tässä on lyhyesti kuvattuna ”Auvilan patterin” vaiheet. Yksikkömme, peitenumero 3428, osallistui kunniakkaasti jatkosodan alkuvaiheen taisteluihin. Monet joukostamme saivat myös urhoollisuus- ja kunniamitaleja, mikä tykistössä on harvinaisempaa kuin jalkaväessä. Muistelen heitä kaikkia lämmöllä ja aseveljeyden luomin monin sitein ja olen iloinen, että sain olla heidän patteriupseerinaan ja tulenjohtajanaan.

Sulkavalla 8.5.1985   Heikki Kainulainen  955-54620 

HEIKKI KAINULAINEN 
30. Lt-patterin (3428) historiikki

Auvilan Canet-patterin tykkitie Sarsuinmäeltä Kekäleenniemeen

Kesäkuun kuudeskolmatta 1941 – juhannuksen jälkeinen päivä – oli varhaisesta aamustaan lähtien hiostavan kuuma. 
Oli tyyntä, ilma väreili kuumuutta ja muutenkin Auvilan koulun ympäristöön, koulun pihalle ja kunnantielle kokoontunut väki eli oudoissa tunnelmissa. Olihan nyt se päivä, jolloin Sarsuinmäen tykit miehistöineen – reserviläisineen, varusmiehineen ja kantahenkilökuntineen siirrettiin rajalle. Satamääräinen siviilien joukko, Auvilan kylän kanta-asukkaita, muualtakin Sulkavalta naisia ja miehiä, kymmenittäin siirtokarjalaisia, jotka olivat olleet linnoitustöissä Sarsuinmäellä ja jääneet toistaiseksi paikkakunnalle – kaikki he olivat tulleet saattamaan sotaanlähtijöitä.

 Sota – niin, se oli tosiasia. Neuvostoliiton pommikonearmaadat olivat pommittaneet lukuisia Suomen kaupunkeja, olipa itärajalla ammuttu tykeilläkin ja tunkeuduttu rajan yli. Näissä oloissa maamme korkeimman johdon oli pakko todeta, että Suomi on joutunut vasten tahtoaan sotaan suuren itäisen naapurinsa kanssa. Barbarossa-suunnitelman mukaisesti Saksan armeija oli lähtenyt salamasotaan jättimäistä Neuvostoliittoa vastaan. Suomi oli ikään kuin olosuhteiden pakosta vedetty Saksan rinnalle, toisen maailmansodan ratkaisuvaiheet alkoivat. 

152/45 C linnoitustykistöpatterin perustamisvaiheet  

Kesällä 1940 pantiin Sulkavan oloissa ainutlaatuiset linnoitustyöt käyntiin Auvilan kylän Sarsuinmäellä Eevert Kervisen omistamalla maalla, josta tietenkin määräala lunastettiin Suomen puolustusvoimille. Linnoitustöiden ylimpänä johtajana oli kenr.luutn. Hanell.

 Miksi Canet-patterin sijoituspaikaksi tuli Sarsuinmäki? Mäki on korkein maastokohta lähiseudulla. Korkealla sijaitsevalle kuuden tuuman kanuunapatterille mahdollistui Salpa-linjan luonteeseen sopiva tehtävä. Kun tykkien maksimikantama kesäolosuhteissa on 21 km, patteri voi sulkutulella tehdä vaikeaksi Puumalansalmen, Telakanavan, Vekaransalmen ja Pajasalmen ylityspaikkojen käyttämisen kaakosta tulevan vihollisen hyökkäyksissä. Vilkaharjulla oleva tie oli tärkeä strateginen liikenneväylä kaikissa olosuhteissa.

Sarsuinmäellä linnoitustöitä johti kapteeni (silloin luutnantti) Pekka Salmela Sortavalasta. Linnoitustyöläiset olivat pääasiassa siirtokarjalaisia, useat heistä perheellisiä. Myös paikka-kuntalaisia oli huomattava joukko työssä mukana. Pimeän ajan tullessa työtä tehtiin kolmessa vuorossa petromaksien valossa. Hevonen oli työmaan tärkein vetojuhta: rautapyöräkärreillä hevoset kiskoivat maata, kiviä, puita, juurakoita sitä mukaa kuin kallioon pureuduttiin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Valutöihin päästiin syksyllä siedettävissä oloissa ja niin valmistuivat tuliasemat ykkös- ja kakkostykille ammuskellareineen, tulenjohtokeskuksineen ja miehistösuojineen. Auvilan tie oli kovalla koetuksella. Pääasiassa häkäpöntöillä varustetuilla puukaasuautoilla ajettiin teräsbetoniin tarvittavat raudat, sementit ja sorat Joenpäästä ja Hakovirralta, joiden laitureiden raskas materiali tuotiin proomuilla ja Saimaan tervahöyryillä. Auvilan tie olikin syksyllä 40 ja keväällä 41 pahimpaan kelirikkoaikaan kuin perunapelto.

Ennen talven tuloa olivat tykkiasemat valmiina ja Canetit kiinnitetyt keskellä pyöreää asemaa oleville vankoille alustoille. Tykit olivat Laatokan linnoitussaaren, Mökerikön tykit, jotka siirrettiin Moskovan pakkorauhan jälkeen talvella 1940 tynkä-Suomeen.

Auvilan patteri miehitetään
 30. Lt. Ptrin reservinvaraus suoritettiin –40 joulukuussa patterin sijoituspaikan lähiympäristön reserviläisistä. Reserviläiset olivat pääasiassa Sulkavalta, vain noin 15 prosenttia oli siirtolaisia, jotka olivat kotoisin Laatokan rannikolta. Suuri osa patterin reserviä kutsuttiin helmikuun lopulla

-41 kertausharjoituksiin Ylisenauvilaan. Yliselänauvila, Ylisenauvila, Auvila – rakkaalla kylällä oli monta nimeä. Kertausharjoitusten loppuhuipentuma oli Canet-tykeillä suoritettu kovapanos-ammunta, joka tulen tarkkuuteen nähden oli mykistyttävä. Maalina olivat kolme suurta kuusta, jotka oli pystytetty jäälle ”Ahvionselälle” n. 11 km:n päähän. Tulenavauksen jälkeen ei tarvittu lainkaan korjausta. Ensimmäiset kranaatit räjähtivät kolmen ja kahdeksan metrin päässä maalista. Avattiin pikatuli yhteislaukauksina ja niinpä ammunta oli ohi, ennen kuin siihen ehdittiin sen enempää ”paneutumaan”. Ylimpänä tykistömiehenä ammuntaa oli seuraamassa II AK:n tykistökomentaja ev. Häkli. Myös rannikkotykistön asiantuntija, ev.ltn. Jussi Rikama oli mukana. Hänhän sai sitten surmansa myöhemmin jatkosodassa Sortavalan suurpommituksessa.

30. Lt.Ptri kuului Linnoitustykistöpatteristo kolmeen (Lt.Psto 3), jonka esikunta oli Puumalan kirkolla ja komentajana majuri Väinö Antero Ojanne. Patterin päällikkönä oli luutn. Veijo Veijalainen 28.6.41 saakka, jolloin päällikön tehtävät otti vastaan kapteeni Emil Ovaska. Patteriupseerina oli vänrikki Heikki Kainulainen ja tulenjohtajana vänrikki Olli Tiinus. II AK:n komentajana oli kenr.ltn. Voldemar Oinonen, sittemmin Mannerheim-ristin ritari. Sulkavan ryhmän komentajana oli ev. Aaro Pajari, Tolvajärven-Ägläjärven sankari, hänestäkin tuli Marskin ritari. Sulkavalla oli siihen aikaan paljon garnisoneja. Tärkein oli 6. Prikaati, komentajana ev. Ekman. Olipa Sulkavalla upseerikerhokin, Uitonrinteessä (lienee ollut Rauma-Repolan talo).

 Auvilan patterista tuli myös koulutuspatteri, sillä 2.4.41 astuivat palvelukseen 1921 syntyneet alokkaat Sulkavalta ja Ruokolahdelta. ”Alokaspatterin” vahvuus oli 54 nuorta ”tykkijullin” kokelasta, jotka nimitettiin tykkimiehiksi 26.6.41 eli juuri alussa kerrottuna patterin sotaanmarssipäivänä. – Tärkeitä aliupseereita olivat tykinjohtajat. Meillä oli ilo saada tykinjohtajiksi eräänlaiset ”puoliammattilaiset”. Ruottisen veljekset Henrik (maanviljelijä, Linnaniemi) ja Eero (muurari, Uusikylä). Molemmat olivat reservin kersantteja ja olivat saaneet koulutuksen Canet-tykeillä. Niinpä sitten korkea-arvoisemman, kauppias ja ylikersantti Martti Vihavaisen täytyi tyytyä tykin varajohtajan vakanssiin. Reservistä tuli muitakin merkittäviä sulkavalaisia, tässä muutamia: Emil Anttila, Eemeli Hintsanen Matikkala, Eenokki Hämäläinen, Ensio Hämäläinen (”Pikku-Ensio”) Auvila, Simo Hämäläinen, Viljam Hintsanen (Tervahauta), Urho Hämäläinen, Tauno Kervinen, Yrjö Kervinen, Toivo Kokki, Martti Leinonen, Niilo Makkonen, Urpo Mantere, Toivo Partanen (Mikonmäki),Toivo Partanen (Saramäki), Toivo Tuomas Partanen (Joenpää), Eero Kolehmainen, Toivo Kolehmainen, Väinö Partanen, Aarne Pelkonen, Hugo Pelkonen, Vilho Pelkonen, Eino Ralli ja Eino Kontiainen (molemmat sitten Mustaniemessä), Uuno Rissanen, Arvid Räisänen, Albin Vasara. ”Alokaspatterista” jäivät mieleen mm. Ade Hannikainen, Antti Hintsanen (Manun veli), Saul Gideon Hämäläinen, Taisto Leinonen (hiljattain kuollut). Tämä ei pyrikään olemaan täydellinen luettelo, vaan nimet on ampaistu lonkalta.

YH eli mobilisaatio
 11.6.41 ilmoittautuivat reserviin kutsuttuina Ylisenauvilan patterille varatut miehet, joista muodostettiin yksikkö 3428.

Sotamarssi alkaa
Palataanpa ikimuistettavan juhannuksen jälkeiseen päivään 41. Edellisenä eli juhannuspäivänä aloitettiin tykkien purku ja siirtokuntoon valmistaminen. Purkutyössä käytettiin tärkeimpinä apuvälineinä järeitä taljoja. 

Tykin kehto painoi n. 4,5 tonnia, painavin osa putki lähes 7 m pitkä, painoi n. 7 tonnia, jarru- ja palautuslaite n. 3,5 tonnia. Kaikki muut osat tämän lisäksi. 
Kuinka sanoikaan alokas tykkimestarin tiukkaan kysymykseen: ”Mitkä ovat tykin osat?” ”Piippu, pressu ja rappuset, Herra Tykkimestari!” Kunpa meidän tykkiemme suhteen olisi määrittely ollut yhtä yksinkertainen! 
Puoleenpäivään mennessä tykit ja kaikki patterille kuuluva aseistus ja kalusto sekä muonavarasto oli lastattu 16 häkäpytyillä varustettuun kuorma-autoon ja marssi rajalle saattoi alkaa. 
 Oli syntynyt papin vahvistamia liittojakin. Yksi oli patteriupseerin ja opettajan. Mies oli rekka-auton ohjaamossa, auton lastina tykin putki. Hän yritti nähdä vaimonsa siellä Auvilan koulun nurkalla ja näkikin nenäliinan, joka heilui hyvästiksi. 
 Pian sankat pölypilvet ympäröivät koko saattoväen, kun ensimmäiset autot lähtivät liikkeelle. Sinne jäi myös Veijon Liisa, tuskinpa hänkään sai sen parempaa näköyhteyttä.

Tuliasemiin Moskovan pakkorauhan rajalle

Uudet asemat oli tiedusteltu Rautjärven Kekäleenniemestä, Laikon asemalta 4 km:n päästä. Patteri siirrettiin kuorma-autoilla n. 90 km Puumalan-Ruokolahden kautta. Matka sujuikin kommelluksitta aina Puumalansalmen eteläpuolelle. Mitä nyt ”puhdistimme” Puumalan kirkonkylän kaupat tupakasta. ”Työmies” oli siihen aikaan kovassa maineessa ”Saimaa”-pöllitupakan ohella. Tiltuhan surkutteli Moskovan radiossa: ”Herrat Suomessa polttaa ”Kultaleimaa”, kun työmiesten ja köyhien täytyy tyytyä polttamaan ”Saimaata” ja ”Työmiestä”. No, se ”Kultaleima” oli säilynyt Puumalan kauppiaidenkin hyllyillä, mutta ”Työmiestä” ja ”Saimaata” saimme enää ylen vähän. Sittemmin Kekäleenniemessä tupakkapula tuli ”elämän- ja kuolemankysymykseksi”, mutta sen ratkaisi Vihavaisen Martti nerokkaalla tavalla, mutta siihen myöhemmin.
Meidän rekka-automme edessä ajoi ”nuppiauto”, jossa oli n. 3 tonnin kaapelikelan lisäksi 14 miestä lavalla. Kun auto pääsi Puumalansalmen yli ja alkoi nousta jyrkähköä rinnettä ylös, se joutui väistämään hevosajoneuvoja. Tien vasemmanpuoleinen laita petti, auto kallistui, miehet ja korkea ja painava kaapelikela lensivät kaaressa alas. ”Nyt tulivat ensimmäiset tappiot,” välähti mielessäni. Juoksin auton luo ja huusin: ”Montako murskaantui kaapelikelan alla”?  ”Ei yhtään, herra vänrikki!” oli lyhyt ja ytimekäs vastaus. Ihmeiden ihme! Puumalansalmeen rakennettaneen silta 10 v. kuluessa. 41 kesällä oli pioneerien rakentama ponttoonisilta.

Illansuussa tulimme Laikon kautta Kekäleenniemeen. Pystytimme teltat, asetuimme ”taloksi”. Vartiot asetettiin, olimme nyt Aaro Pajarin 18. divisioonassa. Tie meni Kekäleenniemen kylään, maasto oli mäntymetsää kasvavaa kangasmaastoa, johon seuraavina päivinä kaivaisimme tykeille ja kranaateille kuopat, laittaisimme tykkiasemat valmiiksi aina naamiointia myöten ja valmistautuisimme harjoituksen ja muun ”prässin” avulla tulitoimintaan. Oli hiostava lämmin ilta, lännen taivas ruskotti kauniisti enteillen kuumaa ja polttavaa auringon paahdetta seuraavaksi päiväksi. Olimme jo tutustuneet pikimmiten Kekäleenniemen autioon karjalaiskylään, joka oli tosi idyllinen ja jonka kaakkoispuolella oli kaunis Nurmijärvi.